Kolumni Itä-Häme 15.9.2011

Keskustelu kuntien lukumäärästä sai uutta vauhtia valtaa pitävän hallituksen kirjattua ohjelmaansa suurimmaksi rakenteelliseksi uudistuksekseen nimeämänsä kuntarakenneuudistuksen. Mitä tuleman pitää, sitä me emme vielä tänään tiedä.

Ilmassa on kovia puheita. Sisällöt ja toimintatavat ovat valmistelussa. Aikataulujen osalta on luvattu, että kuluvan vuoden loppuun mennessä on olemassa nuotitukset siitä, mitä tuleman pitää.

Kuntakentällä odotetaan tietoa - aiheestakin. Paikallisilla päättäjillä on lupa saada tietoa mahdollisimman nopeasti tilanteessa missä toisaalta kiistetään se, että ketään pakotettaisiin yhtään mihinkään mutta samalla vähintäänkin vahvasti viestitetään, ettei alueilla itse ymmärretä tehdä sitä mitä pitäisi tehdä. Huolet ja pelot eivät taida olla ihan turhia.

Meillä Päijät-Hämeessä on riittävän tuoreessa muistissa se, miten ns. UusiKunta -hanke epäonnistui. Yritys oli ja meni. Tilanne, jossa lähdettiin liikkeelle oli etsiä kuntien keskinäisillä yhteisillä päätöksillä ratkaisuja tulevaisuuden vaatimuksiin.

Mihinkään ei ole muuttunut se, miksi selvitystyöhön lähdettiin. Tiedossa on millaiseksi tilanne peruspalvelujen erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon osalta on muuttumassa. Kysymykset, joihin edelleen joudutaan vastaamaan ovat 1) miten saamme käytettävissä olevat rahat riittämään kasvavaan palvelutarpeeseen ja 2) kenties vielä keskeisempi asia on, miten turvaamme osaavan henkilöstön olemassa olon jo seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Kumpaankin kysymykseen vastattaessa ei ihan ensimmäinen vastaus ole kuntarajojen poistaminen. Kyse on yhdestä vaihtoehdosta ja myös mahdollisuudesta. Lähtökohtaisesti ja periaatteellisestikin kuntaliitokset ovat hyväksyttäviä ja kannatettavia - siellä minne ne sopivat.

Muitakin ja yhtä toimivia ratkaisumahdollisuuksia on olemassa. Ja sekin pitää muistaa, että alueet eri puolilla maata ovat erilaisia - se mikä soveltuu yhtäälle ei sovi toisaalle. Eikä sovi unohtaa sitä kaikkein tärkeintäkään asiaa - kyse on ollut ja on aina palvelujen turvaamisesta niitä tarvitseville.

Kyse on myös asiasta joka avaa yhden aivan keskeisen näkökulman koko käytävään keskusteluun. Nyt vastuuta kantavat vannovat kuntarakenteen uudistamiseen vastauksena edellä esittämiini kysymyksiin. Tällöin syntyy mittakaavavirhe.

Sadan pienimmän kunnan menot ovat noin 3 % kuntien kaikista menoista. Kunnista 200 pienintä kuluttaa alle 15 % rahoista. Toisen näköalan antaa se, missä ovat kaikkein korkeimmat kustannukset palveluja tuotettaessa. Tällä listalla kärkipään muodostavat suurimmat kaupungit.

Nykytilaa ei voi olla arvioimatta muistelematta historiaa. Kuusi vuotta sitten laitettiin liikkeelle kunta- ja palvelurakenneuudistus tavoitteena vastata tulevien aikojen ongelmiin.

Mitä on tapahtunut? Kuntakentältä on hävinnyt lähes sata kuntaa - enemmän kuin innokkaimmatkaan uskalsivat ennustaa. Samalla on kuitenkin syntynyt tilanne, jossa paljon tärkeämpi asia eli palveluiden kehittäminen on jäänyt vähemmälle.

Tätä työtä olisi välttämätöntä jatkaa täydellä höyryllä. Nyt syntynyt tilanne - pelotteluineen ja jopa uhkailuineen ei tee tälle välttämättömyystyölle hyvää. Nyt odotetaan mitä tuleman pitää. Huonoimmassa tapauksessa vuosia vireillä olleet kehittämishankkeet ovat pysähdyksissä - odotetaan ja pelätään.

Kun valtaa on, sitä myös käytetään - tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Yhtälö, mikä maan hallituksella on ratkaistavanaan lähivuosien talouden tasapainottamisessa ei tule olemaan helppo. On kuitenkin pahemmanpuoleinen mittakaavavirhe mikäli keskeisimmäksi uudistukseksi nimetyn kuntarakenneuudistuksen odotetaan olevan ratkaisun avain.